Kumpikin vaikeni.
Mutta he eivät kestäneet pitkään tätä ahdistavaa hiljaisuutta. Daniel aloitti uudelleen:
"Se on kaameata… en ole eläissäni nähnyt mitään niin hirveätä!… Luuletteko, että se voitaisiin pysähdyttää tänne alas… estää levenemästä…?"
"En tiedä, hyödyttävätkö esteet enää mitään. Se tulee luomaan itse omat elämänmahdollisuutensa. On meidän syymme, että se on olemassa… Nyt ei sen tarvitse pelätä meitä enää…"
"Te siis luulette…"
"Minä aavistan sen!"
Jälleen vaikenivat he.
Seinät kostuivat suuresta vesitulvasta. He kapusivat pienempien kukkulain juurelle ja kaikkialla virtasi ja tippui vesi.
Robert kulki entistä nopeammin.
Hän tiesi, että syöksymisen vaara oli täällä suurempi kuin tähän asti. Mutta toinen tie, jota he olivat laskeutuneet tänne, oli kaltevuutensa ja sileytensä kautta paljon hitaampi nousta. Ja jos he vaan nopeasti pääsisivät kukkulajonon huipulle, olisi vaara ohitse.