Daniel kohautti harteitaan. Siitä asti kun he eilen olivat saapuneet maailmankaupunki A 15:een, olivat kauheat muistot risteilleet hänen päässään, niin ettei hän voinut enää erottaa todellista epätodellisesta.
Henrik ei voinut tai ei tahtonut auttaa häntä. Tehtyään ilmoituksensa oli hän sulkeutunut laboratorioon, josta vasta tänään oli tullut lähettämään nuorta seuralaistaan muutamin kiireisin sanoin matkalle Ladiziin. Sitten oli hän taas poistunut, kaiketi Numero 50000:n luo, niin arvelivat ainakin ystävykset.
Ja nyt piti Danielin taas lähteä tästä maailmankaupungin meluavasta, kohisevasta erämaasta.
Sitä ennen halusi hän kuitenkin vielä puhua Alfredille yhteenvetonsa ihmeellisistä muistoistaan, Ja kellepä muullekaan hän olisi voinut kertoa. Vaikeneminen taas oli hänelle liian raskasta.
Mutta tuo nuori oppinut ei uskonut häntä lainkaan!
"Sinä et saa tulla sairaaksi, Daniel!" aloitti Alfred ystävällisesti.
"On näet tosiaankin seikkoja, jotka saattavat tehdä hermoille kepposia.
Ja kun sinun aivorakenteesikaan…"
"Mutta onhan Henrik myös nähnyt sen! Se tuli häntä kohti raskaasti kuin elefantti… Me kannoimme hänet takaisin… opas ja minä… En voi sitä saada enää mielestäni!" Ja hän siveli otsaansa surullisena.
Alfred katsoi häntä tarkkaan.
"Henrik huolestuttaa minua jo kyllin ilman tätäkin! Sinä menet pois… ja sinä olet aina suonut hänelle hyvää: voin siis puhua sinun kanssasi. Minä uskon tosiaan näiden havaintojen käyneen raskaasti hänen hermoilleen…"
"Sinä siis luulet hänen… tulleen sekapäiseksi… ja minun tietysti myös?! Olisinpa onnellinen, jos itsekin tietäisin varmuuden! Se oli tosiaan hirveätä… kauheata… sen sanon sinulle…"