"Tahtoisin ollakin yksi heistä… ja te todennäköisesti toivotte piankin samaa!" sanoi Henrik painavan pisteliäästi ja sysäsi telemimikroskoopin suuria kondensaattoreita saadakseen enemmän valoa.
Gustajo ymmärsi, että hänen mahtinsa oli tässä kohdannut rajansa.
"Te siis ette lähetä kasvinäytteitänne?" kysyi hän ylpeästi.
"Senhän olen teille jo sanonut!"
"Hyvä… sen tulen ilmoittamaan. Te saatte vielä ajatusaikaa, mutta ellei Salainen Virasto saa niitä kahdeksan päivän sisällä, teemme esityksen teidän karkoittamiseksenne A 15:stä. Te tiedätte, että se koskee samalla muitakin maailmankaupunkeja ja että sivistyksen ovet siten ovat teiltä ainaiseksi suljetut!"
Henrik katsahti häneen… hiljaa, totisena. Hänen kasvoillaan oli jotain halveksivan säälin tapaista.
"Odottakaa ensin sitä, mitä näitten kahdeksan päivän kuluttua on jälellä A 15:stä!" sanoi hän, enemmän itsekseen. Sitten kääntyi hän jälleen viholliseensa: "Mutta jos me voimme vannoa vaaran olevan liian suuren, niin… sanon sen teille… lakkaa myös olemasta Salainen Virasto, joka koko tämän onnettomuuden onkin aikaansaanut! Tämä tyhjänpäiväinen sivistysromu on kertakaikkiaan tuuletettava … Me emme ollenkaan tahdo palata eläimellisyyteen… mutta emme myöskään halua olla sairaita narreja, onttokalloisia haaveksijoita, olentoja, joilla on kuolemanmerkki otsallaan. Ihminen on elimellinen kokonaisuus, jonka, niinkuin kaiken elollisen, täytyy sopeutua luonnollisiin olosuhteisiin voidakseen elää. Jos hänet siitä estetään, kadottaa hän pohjan altaan, tulee yksipuoliseksi ja lopulta kulkee perikatoon. Se on 20:nnen vuosisadan viisautta — jota kyllä ei enää pitkään aikaan ole uskottu — mutta se pätee vieläkin, aina vastaisuudessakin. — Näkemiin, arvon herra! Ja hän kääntyi nyt kokonaan työhönsä, niin ettei virkamiehen auttanut muu kuin poistua raivostuneena. — Kun hän oli lähtenyt laboratoriosta, lausui Alfred, joka koko ajan oli vaieten jatkanut työtään, surullisella äänensävyllä.
"Te sanoitte äsken, opettaja: mitä kahdeksan päivän kuluttua on jälellä
A 15:stä… Luuletteko te todella?…"
Vanhus kohautti olkaansa.
"Kukapa sen tietää? F 24 sijaitsi tosin epäedullisessa paikassa… vanhassa malmisyvänteessä… rautaa on kaikkialla… maan sydän on rautaa… Kysymyksessä on nyt kilpajuoksu kuoleman kanssa, poikaseni! Kumpi juoksee nopeammin?" Hän keskeytti, ikäänkuin olisi sanonut liikaa. —