Iltapäivään asti tekivät he työtä.
Tällöin oli jo suuri pino mustia lasilippaita valmiina lähetettäväksi. Termostaatissa oli muodostunut siemen toisensa jälkeen ja seuraavaksi aamuksi kasvaisivat ne uusia ituja. Tällä aikaa oli myös tutkittu lihatehtaista tänne lähetetyt kokeet ja ne oli havaittu hyvin käyttökelpoisiksi.
Vanhus virkkoi:
"Minun täytyy nyt levätä tunti ollakseni taas illalla virkeä. Tällä hetkellä ei täällä olekaan mitään tehtävää… Eräs seikka vain: Sinulla on päänkivistystä, näen sen, poikaseni… ravista se pois pistäytymällä hetkeksi katsomaan maja-asukkaita kaupungin vierellä! Se tekee hyvää molemmin puolin. Yösi voit sitten nukkua rauhassa…"
"Aivan kernaasti, opettaja!"
Alfred nousi vaivaloisesti paikaltaan, jolta hän ei ollut poistunut tulonsa jälkeen aamulla. Hänen kätensä vapisivat — hänhän oli yhtämittaa pistellyt neulalla sitkeään munanvalkuaishyytelöön pikku levyillä. Selkää pakotti kuin pitkän sairauden jälkeen.
Hän hieroi väsyneitä silmiään ja voimattomin liikkein, miltei mekaanisesti, riisui yltään työpuvun. Aivoissa poltti tuska, oli kuin suurilla moukareilla olisi hakattu pääkuorta.
Hän meni kaksinkertaisella lezitinannoksella höystettyyn kylpyyn, aterioi hiukan ja lähti senjälkeen matkalle.
Kylpy oli hieman helpottanut päänkivistystä ja kun hän oli jättänyt taakseen kiertoradan ihmisvilinän, tunsi hän jo itsensä virkeämmäksi kuin moniin päiviin.
Kuivuneella maalla talojen ulkopuolella pääsi hän autinollaan etenemään varsin hyvin. Ennenmuinoin oli siellä kasvanut ruohikkoa, ja Alfredkin muisti vielä joitakin vuosia sitten nähneensä siellä ohutta viheriöintiä, jossa asusti lukematon määrä hiiriä. Kaupunki koetti hävittää niitä kaikin keinoin, mutta eivät ne paljoakaan vähentyneet, niillä kun ei ollut muita vihollisia.