Mutta nyt oli kadonnut viimeinenkin jälki elämästä. Yhtään viheriäistä kortta, yhtään elävätä ei näkynyt harmaanruskealla tasangolla, joka ulottui kauvas taivaanrantaan mustana viivana. Sen yllä oli vaaleansininen taivas kuin vankilanmuuri… pilvettömänä, kuolleena kuin autio maa…
Kiitäessään eteenpäin tunsi Alfred yhä voimakkaampana ilkeän tuoksun, joka nousi mädästä maasta. Hän huomasikin autinonsa pienien pyörien välissä jotain niljakkaa, tunkkaista, joka esti koneen vauhtia.
Viimein hän pysähdytti ja kumartui katsomaan kaukoputkellaan, mikä tässä maassa oli esteenä.
Silloin löyhähti hänen kasvoilleen niin kauhea pilvi, että hänen täytyi nopeasti kohota pystyyn ja tarttua happikoteloonsa.
Hän ehti kuitenkin nähdä lasillaan, mikä oli tähän ilmestykseen syynä.
Siellä ja täällä oli säännöttömiä, nähtävästi maasta muodostuneita pieniä röykkiöitä. Mutta kaikkialla tirkisteli valkeita luita, joku pyöreä, kellastunut pääkallo, vain pähkinänkokoinen, mutta molempine terävähampaisine leukoineen… Ne olivat jäännöksiä lukemattomista pikku jyrsijöistä, jotka olivat kuukausia sitten osittain kuolleet nälkään ja janoon, osittain tukehtuneet ilmanpuutteeseen.
Ja maa ei enää kyennyt vastaanottamaan kuolleitaan!
Näitä pikku ruumiitakaan ei se enää kyennyt muuttamaan hedelmälliseksi kasvien ravinnoksi…
Alfred katseli niitä kuin murhaaja, joka äkkiarvaamatta löytää uhrinsa ruumiin. Sillä eikö hänkin kerran ollut ajatellut: sehän on ainoastaan luonto…!
Ja nyt?…!