Hän tunsi pienten toivojensa peittyvän raskaaseen katumukseen. Hän olisi mielellään palannut takaisin ja ryöminyt johonkin synkkään pimentoon kuin sairas eläin… ja kuollut siellä häpeissään ja kalvavassa tietoisuudessa vääryydestään…
Kuitenkin ajoi hän eteenpäin. Vihdoin tapasi hän maja-asukkaat, jotka olivat täydessä toimessa. Pari arachniota oli tuonut jo tänne suuren määrän bakteeriainetta. Joukko miehiä käänteli kuivaa turvetta ja levitti kuoppiin kuohuvaa, harmaankeltaista mutaa. Sitten käännettiin maa taas uudestaan, ja putkista johdettiin lämmintä keinotekoista vettä maahan välttämättömäksi kostukkeeksi. Varsinaisen kastelun suorittaisi vesisade huomisaamuna…
Leveä, märkä sarka oli jo valmiina työmiesten takana, jotka eivät näyttäneet kärsivän enempää clostridiumien tukahduttavasta huurusta kuin lukuisten ruumiiden levittämästä löyhkästäkään, joista bakteerit saisivatkin mitä parhainta ravintoa.
Alfred silmäili tehtyä työtä, kyseli työntekijöiltä yhtä ja toista, ja kääntyi pian taas takaisin kaupunkia kohti.
Hän ei sietänyt nähdä kauemmin tätä raiskattua, nälkään näännytettyä maata…
Nopeasti lähenevän hämärän varjo, joka teki ympäristön yhä lohduttomammaksi, sai hänet katsomaan taivaalle.
Pilvettömällä taivaanlaella riippui tummanharmaita harsoja, jotka kuitenkaan eivät olleet mitään pilviä, mutta tiheämpää kyllä kuin sumu. Alhaalla etelässä näytti kuin tyhjästä nousevan synkkä, uhkaava seinämä.
Numero 50000:n lupaamaa sadetta alettiin siis jo valmistella.
Vaikka toivo yhä synkkenikin ja aurinko jo laski kaukana näköpiirissä, tuli ilma yhä painavammaksi ja kuumemmaksi. Kun Alfred viimein saapui talojen kohdalle, tunsi hän ihollaan polttavaa pistelyä. Oli kuin taukoamaton sähkövirta olisi käynyt läpi ihon. Hänen oli vaikeata pysyä rauhallisesti pystyssä autinollaan, ja vain vaivoin sai hän vastustetuksi jäsentensä nytkähtelyä. Ohjaaminen kävi melkein mahdottomaksi. Ja olipa hän iloissaan, kun lopulta pääsi sileälle kiertoradalle.
Pitkään aikaan ei tullut vaunua.