"Joku häiriö… kuten viime aikoina niin monasti…" ajatteli Alfred, luoden silmänsä taivaalle, joka nyt näytti riippuvan aivan tuolla mutkakadun päällä.
Pilvet olivat nyt käyneet mustiksi ja paksuiksi ja keskitaivaskin oli peittynyt synkkään harmauteen. Kalpeassa hämyssä näyttivät valkokiviset talot aavemaisen kelmeiltä. Hehkuva ilma ei enää lainehtinut, vaan seisoi paikallaan kuin maahan lyöty tukki.
Vieläkään ei kuulunut vaunua.
Huolimatta lamaannuksestaan ja painavasta säästä päätti Alfred jatkaa kotimatkaa autinolla.
Hän vainusi näkymättömän, käsittämättömän vaaran, joka hiipi ympärillä hitaasti, mutta mitään säästämättä.
Hämäryys oli nyt jo niin musta, ettei hän oikein kyennyt pysymään kiertoradan tielläkään. Ilmassa tuntui myös heikkoa metallista tuoksua.
Pari henkilöä kiiti hänen ohitseen… harmaankalpeita varjoja, kuin
Haadeksen kulkijoita…
Alfred ajoi vain vimmatulla vauhdilla eteenpäin.
Hänen jäsenissään oli jännitys hiukan hellittänyt, mutta ihoa pisteli yhä kirpeästi. Pää tuntui aivan tyhjältä ja hän luuli syöksyvänsä vahaavassa lieskapilvessä suoraan maan sulaa sisusta kohti.
Hänen ohitseen vilahti siellä täällä ihmisiä, ilmeisesti samallaisen pelon eteenpäinajamina. Mutta hän ei katsonut heitä… hän syöksyi edelleen… tiedottomasti kuin koneen pyörä…