Hän oli jo ajanut sangen pitkälle, aivan kaupungin keskustaan, jossa myös Henrikin laboratorio sijaitsi, kun hän tunsi sielustaan jotain irtautuvan, kuin jonkun ahdistavan taakan…
Enää ei hän voinut jatkaa.
Kokonainen ihmismeri, pää päähän, olkapää olkapäähän puristuneena, sulki tien eräälle suuremmalle torille, jonka läpi hänen olisi pitänyt ajaa välttääkseen huomattavaa kierrosta. Hän näki kelmeitä, luonnottoman harmaita kasvoja, joihin hetkittäin sattui valoa, joka kuitenkin taas samassa välähti pois.
Hän käänsi autinonsa ja katsahti taakseen.
Talorivejä tuskin enää eroitti. Heikosti näkyvinä viivoina kohosivat toria ympäröivien rakennusten haahmot valottomaan yöhön…
Vierasta selkää vasten nojaten tuijotti Alfred, kuten kaikki muutkin, katse jännittyneesti tähdättynä korkeuteen.
Taivaalla ei näkynyt mitään loistetta. Kuin suuri, pimeä kuoleman portti ammotti se kaupungin yläpuolella. Musta seinä näytti ulottuvan aina korkeisiin kattopuutarhoihin saakka. Jostain sieltä tulivat ne välähtelyt, jotka ajottain sattuivat väkijoukkoon.
Nyt sinkosi sininen salama. Se oli kuin jättiläissähkökoneen kimpoama suuri kipuna…
Seurasi taas pimeys.
Sitten syttyi ohutliekkinen, smaragdinen soihtuvalo…