Tikkaat taittuivat naksahtaen veneen pohjan alle kiinnittyen paikoilleen rautahakoihin.
Ja asteettain, äänettömästi vaipui ristikkoportti maahan.
Rata oli vapaa.
Arachnio oikoili pitkiä koipiaan, yhä ylemmäs ja ylemmäs nousivat sen teräksiset polvet.
Räikeänvalkeina loistivat jo valonheittäjäsilmien edessä pienet lyhyet oljenkorret. Ylhäällä oli ilma harmaata ja kosteata, huokuen vaimentuneina laineina maailmankaupungin muureja vastaan.
Näihin harsoihin katosi arachnio vieden mukanaan vaiti istuvan vanhuksen ja kaksi salaisuuksiaan kuiskailevaa rakastavaista.
Mutta sillä aikaa kun he olivat vajonneina tulevaisuudenunelmiinsa, palasi Henrikin mieleen jälleen hänen suuri työnsä ja raskas kohtalonsa.
Hän olisi mielellään jo jättänyt kaiken, sillä koko hänen tutkijaintonsa oli nyt saanut kovan kolahduksen. Mutta jokin, velvollisuudentunto, sisäinen pakko soti kuitenkin tätä ajatusta vastaan.
Sillä vaikka hänet olikin tuomittu vaitioloon, ei hän inhimillisyyden nimessä voinut eikä tahtonut ottaa edesvastuuta siitä, että löisi jotain laimin tai ryhtyisi toimeen liian myöhään. Siihen ei häntä mikään Salainen Virastokaan voisi pakottaa…
Yhä etäämmälle ja etäämmälle tasangon usviin ravasi juoksijakone.