Varovaisesti nosti hän sen lasilevyltä, jolla se oli tähän asti ollut kuin mikäkin harmaa, kimalteleva kakku, ja asetti sen suureen piiteräksiseen säiliöön, jossa vallitsi 6000 asteen lämpö, kuitenkaan säiliötä sulattamatta. Sitten sulki hän säiliön ilmanpitäväksi ja yhdisti sen sähköjohtoon.
Hän sammutti lamput lukuunottamatta yhtä, joka riippui suoraan säiliön yläpuolella, ja istui nojaten käsivarsillaan säiliön suojatankoon. Pitkään aikaan ei hän huomannut muuta kuin virtaa synnyttävän vauhtipyörän surinan.
Hyytelö ei muuttunut miksikään.
Vanha mies ei tuntenut lainkaan väsymystä. Hänellä oli tunne, että hän oli vapautunut kaikesta ruumiinheikkoudesta ja että hän oli vain yksi älyn salaisista voimista…
Taivaalla vilkkuivat viimeiset, pilvien varjostamat tähdet. Hän ei niitä nähnyt… hän oli kaukana niistä… koko maailmasta.
Hänen maailmanaan oli vain tämä laboratorio, tämä outo, ennentuntematon ja käsittämätön olento, joka äkkiä oli katkaissut munavalkuaisaineiden vuosimiljoonaisen ketjun. Tuo hänen edessään lepäävä olento kuuluisi kerran uuden, metallisen elämänsuvun unohdettuihin kantaisiin — samaten kuin kerran amobit olivat olleet ihmissuvun perustajia…
Kaksi maailmaa matkallaan uusiin kohtaloihin!
Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa… toinen kestämättä toisen edessä, toinen hävittäen toisen…
Mutta kenties onnistuisi hänen, tietojensa avulla, katkaista tuo metalliolentojen tuskin liikkumaan lähtenyt rivi ja palauttaa se takaisin syntymättömien elimettömään valtakuntaan… Mutta ellei se onnistuisi, silloin olisivat nuo valtijoita… nuo alkeelliset varjomaisten vaistojensa varassa liikehtivät olennot. Ja kuitenkin näistäkin olennoista kerran nousisi henki luomaan jälleen uutta, tekemään työtä, rakentamaan maailmoita…
Sillä ei ole mitään Elämää ikuisempaa.