Koko elämä on kuin taipuisa savi, jonka keskellä vallitsee Henki vastaten maailmankaikkeuden liikuntoihin ja viesteihin. Lakkaamatta, väsymättä luo se muotoja, särkee niitä, sovittaa niitä uudestaan ikuisesti vaeltavaan maailmaan voidakseen ylläpitää olemassaoloaan.
Sillä mikään ei ole niin voimakas kuin tahto olla… se on Jumalasta…
Niin istui ja mietiskeli vanha mies…
Hänestä tuntui kuin hän kasvaisi yli oman kiertokulkunsa, johonkin tuntemattomaan kiertokulkuun.
Maa muuttui hänestä korkeaksi tähdeksi, uudeksi, arvoitukselliseksi, täynnä loppumattomia elinvoimia…
Hänen pieni inhimillisyytensä vain palellutti häntä…
Silloin hän äkkiä hätkähti.
Tulisielu oli liikahtanut.
Hän lisäsi virtaa parilla voltilla. Jälleen oli hän ainoastaan harkitseva, kylmästi laskeva tiedemies.
Hyytelön rutussa oleva pinta sijoittui hiljalleen, koko aine näytti tulevan täyteläisemmäksi, joustavaksi. Kiteet välkkyivät entistä kirkkaampina.