Vanhus sulki virran.
Mutta tuliolento tanssi edelleen vimmatusti.
Äkkiä häiritsi tätä miltei juhlallista hiljaisuutta ulkoapäin kuuluva kalistelu ja läähätys. Suljetun oven kuvailmoittajassa näkyivät Alfredin kalpeat, väsyneet kasvot, odottaen sisäänpääsyä.
Vanhus tarvitsi hetken käsittääkseen tilanteen. Vieläkö oli ihmisiä… vieläkö aikaa… vaara?
Hän oli ollut jo ulkopuolella maailmaa…
Hän antoi oven aueta.
Alfred syöksähti sisään, mutta hänen autinollaan oli vielä joku, jota hän piti sylissään… laboratorion hämärässä ei ensin saanut oikein selvää, kuka… mutta tuliolennon punaisen valon langetessa sinne näkyi, että se oli nainen… tajuton nainen!
"Pyydän anteeksi, mestari!" huudahti Alfred hengästyneenä… "Teidän täytyy auttaa minua! En usko, että hän on kuollut! Olen ajanut luoksenne niin nopeaan kuin vaan olen voinut… Pyydän, että autatte… Hän on varmaan vain pyörtynyt!"
Ja hän nosti naisen koneesta ja laahasi hänet seinän vieressä olevalle leposohvalle. Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut yksinään kantaa velttoa ruumista, vaan täytyi vanhuksenkin tarttua avuksi vahvoin käsivarsin.
Henrik sytytti lamput.