Maailmankaupunki A 15 valmistautui juhlaan. Kaiken päivää se oli kylpenyt syysauringossa kuin kuhiseva, sadoista kennoista kyhätty muurahaiskeko. Monikerroksisista rakennuksista, jotka olivat kadun tapaisilla toistensa kanssa yhteydessä ja varustetut yhteisillä parvekkeilla ja kattopuutarhoilla, näytti ympäröivä tasanko aavalta, viheriältä merenulapalta, jota rajoitti mustien metsien muodostama rantaviiva. Siinä keskellä oli nuori maailmankaupunki kuin saari, rakennettuna häikäisevästä kalkkikivestä, punaisesta porlyyristä ja keltaisesta basaltista.
Kuten kaikki maapallon yhdistyneitten manner- ja saarivaltakuntain aikaiset kaupungit A 15 oli tuskin sataa vuotta vanha. Se oli tasamuotoinen ja tarkoituksenmukainen kuin eläin monine yhteenkuuluvine elimineen.
Tänä iltahetkenä jymisivät alemmat katukerrokset niillä kiitävistä vaunuista ja pienemmistä jalankulkuneuvoista, joita hyvin etäisen menneen ajan muistoksi nimitettiin autinoiksi. Ne oli kiinnitetty nilkkoihin ja itsetoimivasti vetivät omistajaansa huimaa vauhtia kohti päämäärää.
Viisi ylempää katujaksoa pysyi alati hiljaisina ja äänettöminä. Täällä työskentelivät kaiunhävittämislaitteet huolehtien siitä, että kaikki melu heti syntymisensä hetkenä vaikeni. Täällä nimittäin alkoivat jo ihmisten asunnot, jotka kohosivat ylimmältä kadulta vielä kymmenen kerrosta ylöspäin.
Asukkaat kiirehtivät autinoillaan pitkin loivia pintoja, jotka portaitten asemasta yhdistivät tusinan päällekkäisiä katujaksoja ja saivat kelpo pääsyn alempien kerrosten tehtaisiin, varasto- ja työhuoneisiin.
Jotkut kerääntyivät suurten läpinäkyväin lasitaulujen eteen, jotka olivat jättiläismäisten langattomain lennätinasemain kanssa yhteydessä ja keskeytymättä toivat näkyviin muun maailman tärkeimmät tiedot nopeasti häviävin rivein. Mutta kuitenkin saattoi huomata yleisen pyrkimyksen saada tänään päivän työt päätökseen.
Vähitellen täyttyivät laveat kattopuutarhat ihmisistä ja äänistä. Iltataivaalla häilyi rusohohde ja ilmassa tuntui vieno viileys. Syvälle länteen kasaantunut pilvivuori syttyi hitaasti hehkuvan purppuraiseksi. Hienojaksoiset antennit välkkyivät kaikilla katoilla ottaessaan vastaan asukkaiden toivomuksia ja niitä eteenpäin viedessään. Pari suurta auringonverkkoa, jotka koko päivän olivat metallilankoihinsa vanginneet valoa, alkoivat loistaa himmeällä hohteella.
Alhaalta ylös tunkeutui yhtäjaksoisena ja nukuttavana, mutta sangen hiljaisena kiitävien vaunujen vyöryntä, jotka herkeämättä yöt päivät ajoivat kaupungin halki, sähkövirran syöttäminä, voimaa synnyttäen ja siirtäen, ollen yhteydessä monien toinen toistaan täydentävien koneiden kanssa. Sillä kauan sitten olivat ihmiset jo oppineet jättämään kaiken vastenmielisen, likaisen ja vaarallisen työn, kuten ainakin arvottoman ja tarkoituksettoman, ja säilyttämään sen tuntoa vailla oleville puu-, metalli-, lasi- ja happopalvelijoilleen. Siten ei ollut olemassa enää mitään työn orjia, vaan ainoastaan hallitsijoita ja herroja.
Vain yksi ainoa riippuvaisuus oli vielä sitonut ihmiskunnan muuten jo voitettuun luontoon: ravinto. Vaikkakin satakertaisesti hienostettuna, hoidon kautta muutettuna, luonteeltaankin aivan tuntemattomaksi muokattuna — ruumis kuitenkin tarvitsi sitä mitä eläimet ja kasvit niin runsain määrin omasivat. Ja vaikka kaikkialta koneet olivat tulleet käsien tilalle, täytyi osan asukkaita vielä vaivautua alhaisissa toimissa ja pysytellä tympeän kokemuksen piirissä hankkiakseen muille ruumiin tarpeita.
Mutta nyt oli tämä viimeinenkin paha voitettu kuulumattoman keksinnön kautta.