Ja nyt varustautui nuori maailmankaupunki A 15 yhdessä kolmensadan muun yhdistyneen maapallon suurkaupungin kanssa juhlimaan tätä uusinta valtaavaa saavutusta.
* * * * *
Mutta miljoonakaupungissa oli eräs, jota ilon suuri hurmaus ei lainkaan koskenut. Kuten joka ilta hän tapansa mukaan istui nytkin näinä juhlahetkinä työhuoneessaan, joka oli valaistuna vain senverran mitä hän tarvitsi tutkimustensa lopettamiseen.
Harvalukuiset lamput olivat kirkkaansiniset, "selvän ajatuksen valolla" verhotut, ja lankesi niiden piiriin muutamia kemiallisia laitteita, jättisuuri telemikroskoopi, pöytä avattuine kirjoineen sekä vielä toinenkin pienempi pöytä, jolla oli ajatustenkirjoittajakone.
Täällä ylhäällä oli sangen hiljaista. Näkymättömän, avoimen ikkunan kautta tunkeutui sisään viileä, virkistävä ehtooilma, ja vain verkkainen, hiljainen hiilihappopumppujen suhina, jotka alati toivat tähän kuten jokaiseen muuhunkin suurkaupungin huoneeseen puhdasta ilmaa, muistutti yhteenkuuluvaisuudesta naapureihin ja muihin kaupunkilaisiin.
Vanha mies oli tähän asti istunut kumartuneena lasuurinsinisessä valopiirissä ja tarkastanut tiukasti riviin ahdettuja kristallisia tislausastioita, jotka olivat täytetyt erilaisilla aineksilla ja liitetyt kaariliekkiin. Nyt mies nousi ja ojensi laihoja, eteenpäin työntyviä hartioitaan.
Hänen kasvoillaan oli neuvottoman surun ilme. Hän siveli hiljaa ja epäröivästi otsaansa, huudahtaen sitten puoliääneen:
"Alfred!"
Hän odotti hetkisen, mutta kukaan ei vastannut.
"Aivan niin, hänhän on juhlassa… Numero 50000 puhuu!" hän sitten selvittävällä äänellä lausui itselleen. Jälleen hän nousi ja tuijotti koeputkiin, jotka säihkyivät sinisessä valossa kuin rivi kuolleita, lasimaisia silmiä. Hän pudisti kiusaantuneena päätään.