Häntä painoi se, ettei hänen oppilaansa Alfred ollut täällä ja ettei hänellä ollut ketään, jolle olisi voinut puhua heidän yhteisestä työstään. Sillä hänestä tuntui ahdistavalta saattaessaan lyhyeksikään ajaksi unohtaa omien merkillisten tutkimustensa kulun.
Hän tunsi olevansa neuvoton.
Noiden lasien sisällä piili epäilemättä vaara. Ehkäpä vaara vain hänelle itselleen, mutta ehkäpä myös vakava vaara kaupungille — kaikille maailman kaupungeille.
Hänen velvollisuutensa oli, velvollisuutensa kaupungin porvarina, mennä aamulla Yleisen Viraston päällikön, Numero 50000:n luo, ja selittää hänelle kaikki, mitä oli saanut aikaan.
Mutta Numero 50000 piti todennäköisesti tällä hetkellä jo kokoontuneelle porvaristolle puhetta, jossa uuden keinotekoisen ravinnon etuja tarkoin eriteltiin ja ylistettiin:
… Että enää ei tarvittu luottaa mihinkään maailman satoihin… että kenenkään ei tarvinnut enää vaivautua alentavaan ja rasittavaan maanviljelykseen…. että koskaan ei enää tulisi olemaan elintarpeiden, vaatteiden tai minkään tarvikkeen puutetta, koska ne aineosat, joita aikaisemmin näitä varten koottiin ja yhdisteltiin, vastedes voitaisiin ottaa yksinkertaisesti ilmasta ja käyttää niitä mielinmäärin… että voitaisiin parantaa säätä, eikä ainoastaan toimittaa kaikkialla sateita erottamalla runsaasti vetyä ilmasta, vaan myöskin rajoittaa tai kokonaan estääkin sateen ja lumen tulo niin, että puhuja jo nyt saattoi taata kauan kestävää, lämpöistä ja aurinkoista suvisäätä huolimatta myöhäisestä vuodenajasta… ja lopuksi, että talonpojat vapautettaisiin ja jaettaisiin kaupunkeihin, päästen he siten tarvitsemastaan sivistyksestä osallisiksi… lyhyesti, että nyt vihdoin oli koittava ihmissuvun kultainen aika, iloinen, vaivaton elämä oli jokaisella edessään, eikä kukaan saattaisi aavistaakaan enää mitään aikaisempien vuosisatojen hädästä, riidoista ja yhteiskunnallisista vääryyksistä….
Tähän tapaan, varmasti erittäin hioituin, valituin lausemuodoin puhui nyt kai Numero 50000. Ja tälle miehelle tuli hänen, Henrik 19530:n, tehdä selväksi, että kaikki nämä kauniit ja jalot onnentoiveet olivat hänen mielipiteensä mukaan vain epätodellisia ja mielettömiä aivokuvitelmia, joiden jonakin päivänä järkähtämättömästi oli muututtava vastakohdakseen!
Totta kyllä, että keinotekoista leipää, hedelmiä, sokeria, rasvaa, maustimia ja satoja muita tarvikkeita voitiin valmistaa ilman alkuaineista, ennenkaikkea vedystä…. Niin kylläkin, mutta eikö sitten kukaan ollut huomannut sitä vaaraa, mikä syntyisi, kun alkuainesäiliö tyhjentyisi! Tai kun luonnollisessa kiertokulussa, elämän vaihtumisessa kuolemaan ja kuoleman jälleen elämään, tapahtuisi häiriö, jota ei enää voitaisi korjata!
Mitä sitten?
Hänen kokeensa muuttuivat yhä selvemmin ainoaksi varoituksen huudoksi.