Hän yritti nyt katsoa tarkemmin.
Niin huomasi hän Alfredin.
"Missä… minä olen?"
Alfred kaatoi hänelle hiukan alkonia, jonka hän tottelevasti siemaisi.
"Te olette pelastettu! Aine… rakas Aine. Te elätte…" Hänen äänensä oli onnesta käheä.
"Missä… minä olen…?"
"Eräässä arachniossa… Katsokaa vain ympärillenne!" Hän naurahti peitetyllä äänellä. Hänen täytyi nauraa, muuten hän olisi itkenyt. "Tuo, mikä lyö sadekattoon, on puunoksia… tunnetteko te niitä? Ja tuolla ylhäällä on kultainen taivas!"
"Missä… on A 15?"
"A 15… Te olette nähneet unta, että on jotain sellaista kuin A 15. Se on ainoastaan harhakuva, uskokaa minua! Aamulla otan minä teidät käsivarsilleni ja vien kävelylle mitä kauneimmalle nurmikolle… jossa kasvaa oikeita puita… Ja siellä on järvi… vihreänkeltainen jalokivi…"
Aine oli kuunnellut tarkkaavaisesti hänen kauniita, leikitteleviä sanojaan. Mutta hänen katseensa uneksiva tuijotus ei kadonnut. Posket tulivat taas kalpeammiksi.