Mutta hän ei tehnyt sitä.
Jos niin kävisi… olisihan aikaa vielä sittenkin. Miksi huolestuttaa?
Silloin äkkiä jäivätkin höyrypilvet jälkeen. Joitakin usvaharsoja nousi vielä ylpeästi maasta. Mutta tasanko oli nyt taas lujaa. Henrik tähtäsi katseensa edelleen.
Hän näki arachnion jaloissa paksuja sulaneita rautamöhkäleitä.
Jos sitä olisi jatkunut vielä pitemmälle…
Mutta pois se ajatuksista!
Vaahtopäisenä vieri hehkuva kuolema jo taakse! Pyökit seisoivat kuin harmaat luurangot. Ei yhtään lehteä puissa eikä pensaissa. Ei yhtään vihreätä suokasvia. Ilma seisoi paksuna, sumuisena.
Oliko tämä joku uusi suo?
Mutta kuollut metsä vilahteli edelleen, aamuauringon sitä hieman kellatessa…
Aine oli herännyt kokonaan. Sydän ihastuksesta lyöden näki Alfred hänen avaavan silmänsä ja vielä horroksessa katselevan ympärilleen. Hänen jäsenensä olivat lakanneet vapisemasta. Rauhallisesti lepäsivät kädet lämpimällä peitteellä. Hänen kapeat, kalpeat huulensakin saivat jo vähän veren punaa.