Sade häipyi vähitellen.
Taivaanrannalla näytti vihamielinen pimeys katoavan, lyijynharmaaseen, lohduttomaan valohämyyn.
Esineitten ääriviivat erottuivat vain hyvin heikosti.
Nyt putosi enää muutamia pisaroita.
Maa ritisi kuivuuttaan heidän ajaessaan yli suon laidan. Sumusta kohosi puunrunkoja… matalina, tummuneina kuin palaneet soihdut. Maa oli kauttaaltaan ruosteenruskea, kuin rautalakalla sivelty. Mutta vähitellen se tuli punaisemmaksi. Vastaan virtasi lämpöaaltoja. Tasanko alkoi vajottaa, ja arachnion pieniin jalanjälkiin muodostui vaahtoavia, verenkarvaisia pyörteitä, joista nousi valkeata kuohua.
Juoksijakone laukkasi kuin sumupilvessä. Henrik näki ainoastaan usvaa ja höyryjä edessään. Hän pani koneen mahdollisimman kovaan käytiin. Metallituoksu huumasi häntä jo myrkkykaasujen lailla.
Minne hän suuntasikin, kaikkialla hohti sumun seasta ruskea, verinen puna. Sihisten porisi jo räme.
Jospa arachnio vajoaisikin… jos sen jalat sulaisivat… entä sitten?…
Tämä ajatus palellutti häntä.
Hän halusi huutaa Alfredille… varoittaa häntä…