"Niin… hän on paennut ilman minua", sanoi hän kuin itsekseen. "Ei ole hyvä, että hän on lähtenyt siten…. ilman minua… Hänen olisi pitänyt… ottaa minut mukaansa!"
"Niin, siinä nyt näette! Älkää siis ajatelko sitä sen enempää! Muutama hetki vielä ja kaikki ympärillämme viheriöi ja kukoistaa!"
"Kukatkin olivat niin kauniit… ja nyt niitä ei enää ole… Eikä ole enää Mariania… eikä A 15:tä…"
Hän värisi.
Sitten aloitti hän uudestaan, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat juuri palanneet jostain kaukaisesta kotimaasta.
"Te ette olisi saanut ottaa minua mukaanne, jos A 15 ei enää ole olemassa… Mitä minusta enää?!"
"Pian tämä tulee teitä miellyttämään!" Alfred oli täynnä luottamusta. Hän katsahti innoissaan sadekatosta, näkyisikö jo yhtään vihreätä, jolla voisi yllättää tytön.
Tämä pudisti päätään.
"Minä kuolen… olen tietänyt sen jo kauvan… Olisin nyt mielelläni kotona, niin mielelläni… Oi, isäni!"
"Teidän isänne on pelastunut!" valehteli Alfred nopeasti.