Aine näki, että Alfred katsoi punastuneena sivulle.
"He kaikki ovat kuolleet… He ovat kuolleet kaupungin keralla. Ainoastaan minun yksin… täytyy kuolla ilman heitä… Minä kuulun heihin… Me kaikki olemme kadotetut…"
"Teidän on rohkaistava mielenne, Aine… vaikka vähänkin! Luonto on ihmeellinen… tuhansin kerroin kauniimpi kuin A 15!"
"Minulla ei ole rohkeutta… A 15:ssä en sitä tarvinnut. Olen heikko.
Ilman kaupunkia en voi elää!"
"Aine!", Alfred veti hänet lähelleen. "Minä rakastan teitä. Minä tahdon tehdä puolestanne kaiken… mutta A 15:een… en voi teitä milloinkaan viedä! Aine nyyhkytti… oli vaiti.
"Ajatteletteko te Mariania?" kuiskasi Alfred.
"Hän… ajattelee minua!"
"Hän ei ole teitä milloinkaan ajatellut… Minä tiedän sen!"
Aine loi häneen kirkkaanvihreät silmänsä:
"Miksi tahdotte te jotain, jota minulla ei ole? Miksi kiusaatte minua? Minun täytyy teille sanoa… etten minä ole enempää… koko elämäni on kaupungissa… ja että minä en edes… kiitä Teitä…"