Hän katsoi haaveksien, johonkin kauvas ja taipui sitten hiukan Alfredin puoleen, ikäänkuin tahtoisi uskoa hänelle salaisuuden.
"Minun… täytyy kuolla!" kuiskasi hän. "Kuten Marianin… ja isäni… ja kukkien…! Me kaikki olemme samallaisia… kaikki yhdessä… emme voi elää… väsyneitä ja heikkoja… vailla rohkeutta! Luontoa… emme enää kestä…"
Kuiskaus häipyi niin hiljaiseksi, ettei Alfred enää ymmärtänyt sanoja. Hitaasti painuivat tytön silmäluomet kiinni. Ja hänen ruumiinsa tuntui raukenevan.
Alfred asetti tytön pään takaisin tyynylle.
Hän tunsi ääretöntä surua, joka peitti kaiken verhoonsa. Hänellä ei ollut enää voimaa. Hän tunsi jotain tarttuvan itseensä, eikä hän tiennyt, oliko se huumausta vai tuskaa. Hiljaa taipui hänen päänsä tytön kättä vasten.
Muutaman sekunnin ajan eroitti hän vielä oksien lyönnin ikkunaan.
Sitten vajosi kaikki raskaaseen uneen…
Myöskin Henrikin oli äkkiä vallannut tämä ihmeellinen uneliaisuus. Se tuli niin nopeasti ettei hän ehtinyt itsekkään varoa maasta nousevia kaasuja.
Metsä oli muuttunut tiheäksi aivan kuivuneeksi vesakoksi jonka läpi juoksijakone vaivaloisesti pääsi etenemään.
Joka askeleella oli vastassa suuria monivärisiä sienikasveja jotka kiemursivat ylös myrkyllisessä ilmassa käsittämättömän korkealle.
Henrikin huumauksesta rauennut käsi oli liukunut pois ohjauspyörältä. Kasvot kalpeina ja pää rinnalle vaipuneena hengitti hän epäsäännöllisesti.