Taasen oli Henrik yksin.
Hymy levisi yli vanhojen kasvojen…
Kuinka elämä sittenkin kävi eteenpäin!
Kuinka lukemattomat pienet hetket muodostivatkaan ijäisyyden!
Ja kauhusta, kuolemasta ja häviöstä jää jälkeen ainoastaan kaipausta täysi kuutamoyö… kehtolaulu…
Ja ken nousi vastustamaan tätä yksinkertaista elämän kiertokulkua hän sammui, elämän virran polttamana.
Henrik nousi.
Hän oli väsynyt… Hänen oli jo aika päästä lepoon.