"Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?"
Daniel ei kääntänyt päätään.
"Siihenhän on niin totuttu… en tiedä, sillä viimeaikoina en minä ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei todellakaan ole aikaa sellaiseen!"
"Niin on minunkin laitani…" Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa kuunnellen puiden välissä.
Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen…
"Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä ajatus kiusaa minua usein?"
"Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten… Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja lopultakin… meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada sinut järkiinsä… Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen iloisesti.
"Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti… niin todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä milloinkaan ollutkaan muualla… Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena."
Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan.
Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan.
Ovesta kuului taas Jolanin pehmeä laulu…