Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö.
Sitä hän ajatteli nyt usein…
Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait… ihmeellisen yhtenäisinä…
Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi hopea…
Kaivo oli nyt täysin valaistu.
Se kylpi tähtien välkkeessä… Taloista kuului naisten naurua.
Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta.
Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen.
Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä.
Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten virkahti Alfred: