Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla… Mutta Henrikin sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä oli ollut… Ja mikä ei enää koskaan palaisi.
Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa, hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä…
Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa maahan.
Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa kaltaiseksi.
Nyt oli hän juureton… Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja eilistä hän ei voinut unohtaa…
Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta.
Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole elämiseen voimaa, häviää.
Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat.
Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. —
Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne… Nekin olivat vain osa tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä kuolemaan.