Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää.
Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi, ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja. Daniel… ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa, poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo… kuin kallisarvoinen hedelmä…
Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita…
Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin käsille kuin sydämellekin.
Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan…
Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät ehtyneen joen.
Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään.
Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs. Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan… suojasi vuoristoväkeä…
Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta.
Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet.