Voimakas luonto ojensi hänelle sylinsä, ijäisen, kuninkaallisen sylinsä…
XI. ELÄMÄ.
Sinervä kuu nousi vuorten takaa.
Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli pukeutunut tummiin silkkipilviin.
Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia, ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi.
Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina niittyjen keskellä.
Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja äreästi.
Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus.
Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon. Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen…
Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen elämänsä, muistojensa viimeinen säie.