"Alfred voi tehdä, mitä hänelle jää. Annan hänelle kaiken, aineistoni ja kokemukseni, tähänastisen työni tulokset… Hän jatkakoon!"
"Sen sinä teet, Alfred… pian… tänään jo… huomenna…!"
Nuori oppinut katsoi toveriinsa alakuloisesti. "Jos niin on, niin mielelläni. Mutta älä unohda, että minulle on varmaan mahdotonta se, mitä ei myöskään Henrik ole saanut aikaan, vaikka hänellä on suuri arvovalta ja korkea yksilönumero… Parempi olisi ajoissa muuttaa jonnekin, missä voimme olla turvassa… Et tiedä, Daniel, mitä merkitsee taistella tieteen valtoja vastaan!"
Mutta Daniel ei peräytynyt.
"Se tulee tekemään sinut kuuluisaksi… ja rikkaaksi… ja kenpä tietää, ehkä rakastat jotain neitosta… Ajattele, yksilönumerosi on alhainen, yhdellä lyönnillä voit päästä valtaan ja kunniaan!"
Nuori mies kohotti äkkiä kasvonsa, ja ne olivat heikosti punastuneet.
Hän ajatteli Ainea… kaunista, ujoa Ainea…
Täytyi olla sangen ylhäinen, korkeata yksilönumeroa, voidakseen saada hänet omakseen. Hänen suloinen hienoutensa vaati luonnollisesti kodin täynnä loistoa ja ylellisyyttä.
Jospa hän siten…
"Hyvä, minä voin yrittää!" sanoi hän päättäväisesti. "Ensiksi on minun tietenkin perehdyttävä tehtävään… minähän en vielä tunne aineistoa ollenkaan. Olet lopultakin, Daniel, oikeassa siinä, että ihmiskuntaa kokonaisuudessaan on tässä ajateltava! Ja jos tekin, mestari, toivotte, että minä…"