Yksikseen kulki hän yli lyhyitten niittyjen, joissa kypsät heinäkasvit pudottelivat jokaisella tuulenhenkäyksellä pölyisiä siemeniään hänen raskaille jalkineilleen. Pensaikoissa levisivät myöhäisten katkeroiden loistavankirkkaat tähdiköt, ja kultaiset kevätesikot jo alkoivat puhjeta kukkiin.
Hienona ja viileänä puhalsihe ilma vastaan harjanteilta, huipuilta, jotka selvinä kaksine terävine sakaroineen, kuin loistavaa hiottua kiveä, näkyivät kaukana taivaanrannalla.
Hän olisi mielellään, niinkuin kuka hyvänsä vertaisistaan, tyytynyt tähän hiljaiseen, suloiseen elämään, mikä ympäröi häntä. Mutta hänen aivoissaan ourusi synkkä tuska, se pimitti hänen silmänsä kuin usva ja teki hänet tunnottomaksi tuulen unelmoisille sävelille.
Hän nousi ja nousi…
Mutta sydän ei keventynyt, pää ei viilentynyt. Taakka tuntui joka askeleella vaan tulevan painavammaksi.
Hän seisoi nyt eräällä kallionkielekkeellä ja tunsi allaan jo sen harmaan alkukivikallion, joka kohosi korkealle ilmaan. Tuolla alhaalla oli Ladiz, mitättömän pienenä, muutamien hedelmäpuiden keskellä, piilossa maailmalta ja kuitenkin niin luontoon kuuluvana kuin olisi se osa siitä. Kun hän ajatteli A 15:ttä… kukaan ei olisi voinut sanoa, että se kuului luontoon.
Se oli kuin vihollinen… ryöväri, joka varasti luontoa, ja oli sen kanssa hillittömässä taistelussa.
Eikö luonnon pitänyt silloin kostaa sille?!
Eikö luonnon pitänyt hyljätä se kokonaan?!…
Hänestä näytti kuin alkaisi hän saada valoa ajatuksiinsa, alkaisi käsittää jotakin… ainakin sen suuren lain tarkoitusta, joka ohjaa asiain keskinäistä järjestystä.