Pieni Ladiz ei tehnyt luonnolle mitään. Se eli siitä, hiljaisena ja vaatimattomana, mutta ei imenyt kuiviin sen voimia, ei koettanut vahingoittaa eikä hävittää sitä. Senvuoksi nämä yksinkertaiset ihmiset, jotka tuolla alhaalla elivät ja kuolivat, muodostivat ketjun, sukupolvien ketjun, joka säilyi niin kauvan kuin ihminen itse oli olemassa.
Ja kaikki tämä, mikä ympärillä eli alkaen kukkatertuissa vilisevistä hyönteisistä aina sinisellä taivaanrannalla häämöttäviin jäätikköhuippuihin, se kaikki oli yhtä ihmisen kanssa, hänen pienen työnsä kanssa.
Hän seisoi levähdyspaikallaan, ojentautui ja loi silmänsä suoraan ylös siniseen avaruuteen. Ihmeellinen valo oli langennut hänen ylleen.
Ellei se, mikä nyt häntä ympäröi, katoaisi, eläisi hänkin edelleen… hän, pieni solu suuressa ruumiissa, atoomi maailman jättiläissuuressa rakenteessa…
Kuinka pientä olikaan hänen tuskansa… kuinka tarkoituksetonta tämä rajallinen elämä!
Eikö hän eläisi ikuisesti niityntuoksussa… pilvien kiidännässä… lempeässä iltaruskossa, joka päivä päivän jälkeen punasi vainiot? Eikö hän eläisi pikku talonsa jokaisessa kivessä… puutarhansa omenapuissa, koiransa haukunnassa ja kanojensa siipien lyönnissä?
Eikö hän todellisuudessa olisi vain kotiinpalaava, joka tappavasta kuumeenlaaksosta jälleen saapuu korkeuksien raikkaaseen ilmaan?…
Hän siveli otsaansa ja silmiään, jotka muutamassa hetkessä olivat oppineet näkemään elämän tuonpuoleisia näkyjä.
Nyt ei hän tuntenut enää mitään pelkoa.
Kerran vielä loi hän silmäyksen ympärilleen ikäänkuin kiinnittääkseen sieluunsa koko laajan laakson mahtavine seinineen.