Sitten hän kääntyi ja astui alaspäin, iloisena, voimakkaan, lämpimän elämänriemun täyttämänä.
Ja kun hän näki kaukana alhaalla pikku talonsa ja Jolanin sen ovella kädet silmien reunoilla tähyämässä häneen päin, levitti hän käsivartensa ja huudahti… niin ihastuneena kuin hän pari päivää sitten oli huudahtanut arachnion saapuessa.
Lyhyin juoksuaskelin kiirehti hän sitten yli niityn taipuvan heinikon.
Pihalla tultuaan joutui hän suoraan suuren melun keskeen.
Kanakopin edessä, joka oli puitten sivussa alemman portin edustalla, seisoivat molemmat naiset ja yrittivät huudellen ja liinoja heilutellen ajaa siipikarjaa koppiinsa iltalepoon.
Mutta selittämättömästä syystä eivät kanat totelleet Afran houkutteluja sen paremmin kuin uhkauksiakaan, vaikka hän syyti pieneen parveen kaikki osaamansa vuoristomanauksetkin.
Tuskin oli Jolan huomannutkaan Danielin tulon, kun hän jo huusi tätä auttamaan. Miltei itkien selitti hän:
"En todellakaan tiedä, mikä elukoille on tullut! Nehän ovat olleet aina niin tottelevaisia… ja minä olen niin mielelläni hoitanut niitä! Ja ollut niin onnellinen. Mutta nyt yht'äkkiä… Hinko juoksi irti kuin halla… ja nyt alkavat vuorostaan kanat!"
"Miten Hinko? Eikö se ole kojussaan?"
"Siellä se oli koko ajan… Mutta kun äsken tulimme ovesta — Afra tahtoi näyttää, miten pyykki kuivataan tuulessa — niin mitä näemmekään! Äkkiä alkaa Hinko nuuskia… tehdä nenällään näin… ja näin… ja me nauramaan! Se oli hirveän hauskaa! Aina näin… ja näin… ja sitten alkaa se vinkua, aivan hiljaa… niin kummallisesti… sen silmät suurenevat… se läähättää… yhtäkkiä se syöksähtää Afraa kohti ja tempasee häntä vaatteista… aivan suunniltaan… mieleeni johtuu, että se on ehkä nielaissut jotakin… mutta kuin ruoskanlyömänä lähtee se juoksemaan… yhä kauemmas… me huutamaan… mutta se ei kuule meitä! Niin se meni eikä tullut enää. Afra arvelee, että se on sairastunut… ja ettei sitä tarvitse pidättää…"