Daniel vei käden otsalleen. Kirkas rauha, jonka hän oli saanut mukaansa tuolta ylhäältä, alkoi järkkyä. Mutta kuitenkin ei, mieletöntä! Koira oli varmaankin sairas, sen täytyi olla sairas! Onhan eläimilläkin kärsimyksensä… luonnollisestikin!
"Ja mikä kanoja sitte vaivaa?" hän koetti selventää karkeaksi käynyttä ääntään.
"Minä luulen, että ne haluavat tehdä samoin! Tuolla .. näethän. Kuinka olemmekaan koettaneet saada niitä sisään… katso vaan… miten ne…"
Hän tarttui kovasti Afran käsivarteen.
Afra oli tähän asti yrittänyt omin nyrkin saattaa pientä parvea järjestykseen. Nyt seisoi hän hetken kasvot punaisina, hereten enempää huutamasta ja heiluttelemasta, antaen käsiensä pudota. Hartiat vain kohoilivat kiivaasti.
Silloin alkoi yksi kanoista hurjasti lyödä siivillään. Se koetti kaakattaa, nosti päätään ja aukoi nokkaansa. Maassa rapisi, kun se pyristeli lentoon tottumattomia siipiään päästäkseen kohoamaan.
Äkkiä näytti eläin kadottavan tasapainonsa. Kuin iskusta painui pää alas, siivet levenivät jäykkinä. Samassa se jo makasi maassa, sulat pörhistyneinä, tuskaisin katsein… liikkumattomana… kuin rubiininvärinen lasipala…
Pari kertaa kaapivat kynnet vielä kivistä maata. Sitten taipui kaula.
Eläin värähti vielä kerran, pari.
Sitten se ei enää noussut.
Nyt joutuivat toiset kanat sekasorron valtaan. Räikein kauhunhuudoin, kuin olisi kiviä lyöty toisiaan vasten, läpsäyttelivät ne siipiään, juoksentelivat, liitivät, vaipuivat taas alas, kohosivat uudestaan… lentoon…