Ne lensivät yli kaivon, yli hedelmäpuitten, sinne tänne, nyt notkoon… sieltä edelleen kohti vuoria … Kuin raskaat kivipalaset putosivat ne niitylle, juoksivat edelleen… joukossa kaakattaen, ja katosivat taas… ruskeankirjavana parvena, joka kiiti kivien ja vihreitten vakojen keskellä.
Tämä oli tapahtunut niin äkkiä, ettei kukaan heistä kolmesta ehtinyt tehdä mitään sen estämiseksi.
Yhä vielä seisoi Afra paikallaan esiliinan helma kädessään, ja Jolan nojasi mieheensä… avuttomana, suurin, tuskantäyttämin silmin…
Daniel oli kalpea, ja aavistus, joka tunki päälle synkkänä kuin yö, hiipi hänen sydämeensä ilmoittaen, että vaara oli lähestymässä.
Kuitenkin hän ensimäisenä pääsi entiselleen. Hän astui kanan luo ja nosti sen siivistä ylös. Se oli pieni ja nuori, hento ruumis oli vielä lämmin ja taipuisa. Siinä ei näkynyt mitään ulkonaista vammaa, vasta kun hän aukaisi kurkun veitsensä kärjellä, tuli mustaa, tönkkääntyneennäköistä verta esiin.
Hän käsitti nyt, että sen oli täytynyt tukehtua.
Mutta millä tavoin… miksi?
Kysyvä katse sattui Afraan. Tämä nosti vakuuttaen kätensä ja nyyhkytti:
"Ei milloin näin nähny! Aina terve se ollu… varma! Ei mitä se syöny, mist paha tulis!"
"Ja toiset? Lentävätkö ne useinkin näin pois? Ja tulevatko ne takaisin?"