Afran hartiat värisivät ja kädet vapisivat esiliinalla. —
"Sit ei osaa sano. Ei milloin tät kuultu."
Enempää hän ei voinut sanoa.
Daniel olisi mielellään mennyt jonkun talonpojan luo ottamaan selkoa asiasta. Mutta hänen lähin naapurinsa oli juuri äskettäin lähtenyt laaksoniitylle, ja kun hän ehti ottaa muutaman askeleen lähteäkseen sinne, tuli Jolan äkkiä hänen luokseen.
"Jää tänne!" sanoi Jolan hiljaa, tarttuen hänen käteensä kuumin, vapisevin sormin. Huoaten kääntyi Daniel takaisin.
Vaikka hänellä ei ollutkaan monivuotista maalaiselämän kokemusta, tiesi hän kuitenkin kirjoista, että kanat ja koirat menettelivät tällä tavoin ainoastaan epäluonnollisissa olosuhteissa.
Mitään muutakaan ei kai naapurikaan olisi voinut hänelle sanoa…
Kun he kumpikin seisoivat ovella, tuli eteisessä heitä vastaan Afra. Hänen kasvonsa olivat kosteat ja pelästyneen näköiset ja pariin liinaan hän oli kietonut tavaransa. Jolan katsahti häneen ihmetellen, jolloin hän punastui niin, että itse eteisenkin melkoisessa hämäryydessä näyttivät hänen kasvonsa aivan tummilta.
"Minä… minä… isoäiti, täytyy hoitama käyä, niin vanha…" Hämmentyneenä ei hän kyennyt enempää sanomaan. Näkyi aivan selvään, ettei hän mennyt mielellään, vaan että häntä ajoi sen ennenkuulumattoman tapahtuman tuottama tuska, joka heillä oli sattunut.
Hämärässä tajunnassaan hän käsitti, että sinne, mistä eläimetkin niin villisti pakenivat, ei ihmistenkään ollut hyvä jäädä. Ja senvuoksi hän jätti talon… nopeasti… ennenkuin se olisi liian myöhäistä!