Daniel nyökkäsi, kun Afra liehuvin helmoin syöksyi pitkin niittyojaa. Jolan sulki silmänsä, ja ensi kerran siitä, jolloin hän oli tullut tänne vuoristoon, oli häntä ympäröivä luonto nyt hänestä sumuinen, painostava, kaukaiset kiviset huiput uhkaavat, ja hän tunsi vaaraa… aivan lähellään…
Hän aivan painui kokoon ja nojasi miehensä olkapäähän, jonka hän sivullaan tunsi voimakkaaksi ja lämpöiseksi. Se oli elämää, osa hänen omasta elämästään, ei vierasta eikä vihamielistä ja käsittämätöntä. Se elämä suojelisi hänen omaakin elämäänsä.
Mitä vastaan?…
Sitä hän ei tiennyt.
Vain sen hän tajusi… että jotain oli… jotain vastassa…
Yö oli kummallinen. Vihdoinkin oli Jolan nukahtanut vuoteelle, jonka hän miehensä erikoisesta kehotuksesta oli täksi kerraksi valmistanut talon ullakolle. Daniel suojasi häntä käsivarrellaan kuin heikkoa, apua tarvitsevaa lasta.
Omista mietteistään ja Henrikin varotuksesta ei hän ollut uskaltanut mainita mitään Jolanille. Hän oli vain sanonut hänelle, että he voisivat aamulla muuttaa tavaroineen kauemmas vuoristoon, jossa olisi vielä paljon kauniimpaakin kuin täällä ja se tekisi hänelle varmaakin hyvää.
Mutta nämä puheet eivät saaneet Jolania hymyilemään. Hän katseli vain totisena miestään ja kysyi ahdistuksen vallassa:
"Mahtavatkohan kanat sieltäkin lähteä karkuun?"
Ja kun Daniel innokkaasti kielsi tämän, pudisti hän vaan epäuskoisena lyhyitä, mustia kiharoitaan ja huokasi…