Daniel ei voinut nukkua.
Hän oli miltei rauhallinen.
Nyt, vaaran hetkellä, onnistui hänen päättäväisyydellään hillitä kalvavan tuskansa. Iltapäivästä asti tunsi hän surunsa rinnalla ihmeellisen varmuudentunteen niinkuin niinäkin hetkinä, jolloin elämä kaikessa muuttumattomassa suuruudessaan oli auennut hänelle.
Mitä lopultakaan seuraisi?
* * * * *
Hän oli vaeltavinaan Jolanin kera muutamia satoja metriä vuorta ylös. Ylhäällä tiesi hän majan, joka oli kätkeytyneenä kokonaan syvään, tummanvihreään niittynotkelmaan. Särkynyt, rosoinen kalkkikallio, jonka myrskyt ja sateet olivat puhdistaneet kiiltäväksi, kohosi sen yläpuolella jyrkkinä, viistoina huippuina, joista riippui kivenjärkäleitä ja yksinäisyydessä kasvavia vuorikukkasia.
Maja oli asumaton, mutta luja, turvallinen tuulta ja tulvia vastaan. Sen haltuun voisivat he täydelleen uskoa tavaransa, karjansa ja oman elämänsä. Etelään oli näköala avoin kaarevan vuoriston jättiläismäiseen jonoon. Pohjoisella suunnalla taas peittyi maja armottomilta talvimyrskyiltä leveän ruohottuneen harjun suojaan.
Talvi?!…
Eikö Henrik ollut sanonut hänelle… viimeiseksi, jäähyväiset jättäessään, ja hänen vielä selityksiä pyytäessään:
"Älä ota talvea lukuun! Se olisi kuin sadeaika, ehkei sitäkään… Jos perikato tulee, niinkuin minun nyt täytynee uskoa, voivat ainoastaan vuoristokukkulat antaa jyviä ja hedelmiä…"