Näihin sanoihin turvautui Daniel.
Vanha ystävä näytti hänestä nyt, näiden päivien kokemusten ja tulevien tietymättömien tapahtumain valossa, tiedossa ja ymmärryksessä yliluonnollisen suurelta.
Hän ei tahtonut… hän ei saanut epäillä häntä!
Näiden synkkien tuntien alakuloisuudessa liittyi hänen kuvansa viistoihin, jyrkkiin vuoriin, jotka tästä alkaen olisivat hänen elämänsä turvana…
Mutta eikö hän uneksinut?
Ei, hän oli valveilla, hän tunsi jäsenensä, kuuli Jolanin hiljaisen, lapsimaisen hengityksen…
Mutta mitä olivat ihmeelliset äänet, jotka kuuluivat; majan seinien ulottuvilla? Oliko hän palannut takaisin maailmankaupunkiin, jossa elämä kaikui sadoista koneista ja täytti luonnottoman jyrisevillä äänillään yön hiljaisuudenkin?
Hän puolittain kohottautui ja kuunteli.
Ne olivat hiljaisia ääniä. Salaperäistä tipsutusta, suhinaa korkeissa heinikoissa, rätinää pensastoissa ja omenapuiden raskaissa latvuksissa.
Mihin oli kadonnut metsälaakson sanomattoman syvä, äänetön rauha?