Niiden täytyi olla juoksentelevia eläimiä! Äkisti pelästyen ajatteli hän lehmiä, vuohia ja lampaita, koko karjaansa. Hän pani korvansa seinää vasten.
Silloin kuuli hän, voimakkaampana kuin muulloin, märehtimistä, läähätystä, polkemista sen seinän kohdalla, minkä lähellä he nukkuivat.
Hän ei voinut olla enää vuoteessaan. Hän nousi ja hiipi hiljaa nurkkaan. Siellä oli kannen alla aurinkoverkko, jonka hän oli kaupungista paetessaan tuonut mukanaan vaatteiden joukossa. Tähän asti hän ei ollut ajatellut sitä, sillä hän kävi nukkumaan illan pimetessä eikä tarvinnut mitään valoa, koska uni oli kyllin raskas.
Mutta nyt täytyi hänen nähdä.
Hän otti esiin pyöreän metallikierukan ja astui avatun ikkunan ääreen. Valkeassa, loistavassa valossa, jota virtasi hänen käsiensä välistä, näyttivät varjot vieläkin mustemmilta. Mutta ruohossa kimaltelivat lukemattomat kastepisarat, ja aurinkoverkon valossa muuttui vihreä ruoho luonnottoman valkeaksi. Ja nyt huomasi Daniel, mikä hänet oli herättänyt horroksesta.
Koko maankamara vilisi eläimiä.
Pienempänä ja taas suurempana, pyöreänä ja taas hajaantuneena tunkihe kokonainen meri värittömiä, tummia haamuja vuoristotietä puutarhan kautta. Siinä oli toisia, jotka hyppelivät pitkin harppauksin, toisia, jotka juoksivat eteen, taas palaten yhteiseen joukkoon. Monet luikertavat ja kiemurtelivat aallon tavoin ja katosivat jälleen suuren liikunnan pyörteisiin. Useimmat taas juoksivat tasaista vauhtia eteenpäin. Siellä täällä varjopaikoissa loistivat terävät, valkeat hampaat. Kaikkialla hohtivat silmät, vihertävät, fosforikelmeät, polttavaiset kuin kipinä.
Kahinassa ei mikään ääni eroittunut toisista. Oli kuin meluava kerä olisi pyörinyt, joka lanka yhteistä ääntä ylläpitäen.
Daniel ymmärsi.
Elämä pakeni tasangolta. Elämä katosi…