Hänen aikansa lähestyi myös.
Yökylmä palellutti hänen kätensä ja paljaan rintansa. Mutta sitä ei hän tuntenut. Hän seisoi ja katsoi, ja hänen ajatuksensa oli kirkas — hänen kätensä puristuivat nyrkkiin täynnä toimintavoimaa.
Huomenna — sillä hänen aparaattinsa tarvitsi auringonvaloa — ilmoittaisi hän radiolla Henrikille, että hänen pahat aavistuksensa olivat alkaneet toteutua… että maailmankaupunki A 15 oli tuhonnut hedelmällisen ympäristönsä. Ja sitten oli hänenkin aika paeta!
Hetkisen ajatteli hän noita lukemattomia eläimiä, jotka uhattuina, henkensä kaupalla juoksivat pakoon. Ajoiko heitä ilman typenpuute — ravintotehtaiden suunnattomat pumput kun imivät typen jo täältäkin? Vai oliko sattunut jotain muuta, mikä pakotti nuo jättämään lepopaikkansa?
Asianlaita oli joka tapauksessa nyt sama kaikkialla maapallolla, missä maailmankaupungit olivat kuin myrkylliset suot imien itseensä luonnon voimat. Mutta niissä asuvat ihmiset lepäsivät turvallisina korkeissa tornitalossaan, joihin yöt päivät virtasi happea.
Eivätkä he aavistaneet mitään… ei mitään.
Äkkiä Daniel pelästyneenä katsasti ylös.
Taivaalla näytti myös olevan eloa. Yli pimeyden viuhui siipiä. Viserrys ja kirkuna nousi yhä korkeammalle.
Hän nyökkäsi itsekseen.
Tasangon eläimistö näytti tien hänellekin. Ja Henrik oli neuvonut häntä oikein.