"Tahtoisin kyllä mielelläni…" alkoi hän kömpelönä, "koska te niin haluatte… mutta ilma… höyryt siellä tukehduttavat…"
"Meillä on happilaitteet." Henrik näytti kahta pientä koteloa, joissa riippui kimmoisa putki.
"Teidän täytyy… arvoisat herrat…" ohjaaja ojensi, vastahakoisesti kyllä, käsiään… "Minä olen köyhä."
"Kas tässä. Nyt ohjaatte meitä!"
Robert 780 tuli heti toimeliaaksi. Jättäen heidät seisomaan hän ryömi alhaalla olevaan, pimeään kuiluun, jonka ohi he olivat tulleet aivan huomaamatta. Pitkän ajan kuluttua tuli hän taas näkyviin mukanaan kolme hyvin pientä, keltavaloista lamppua. Hän antoi merkin ja he seurasivat häntä taas.
Hetken kulkivat he vielä sileätä, harmaakivistä pohjaa. Sitten alkoi se aleta ja seinät painuivat lähemmäs toisiaan eivätkä he oikein voineet käydä pystyasennossa. Äkkiä hävisi Robert mutkan taa, jossa tie näyttikin loppuvan. He näkivät hänen nyt mutkan takana odottavan heitä kasvoillaan nyrpeä ilme. Valo täällä oli jo varsin heikko. Nyt hän tarttui Henrikkiin ja lausui:
"Ei kelpaa. Täytyy mennä tuonne alaspäin."
Oppinut riisui nopeasti yltään kirjaillun kaksivärisen viittansa ja Robert ojensi hänelle eräänlaisen nutun, lyhyet housut ja puukengät, jotka hän veti esiin jostain kolosta, minne hän vuosia sitten oli ne omia tarpeitaan varten kätkenyt. Daniel seurasi esimerkkiä, jolloin hänen pukunsa alta tuli näkyviin ladizilaisen maja-asukkaan kova vaatekerta. Senjälkeen otti jokainen lampun ripustaen sen nahkavyöhön. Ukko piilotti hienot vaatteet vuorostaan johonkin pimeään sopukkaan.
Sitten lähtivät he taas.
Hitaasti ryömivät he kuivaa, terävien rapakivien täyttämää pohjaa. Takana kuului vielä koneiden jylinän kaikua. Silloin tällöin kuului jossain seinämän vierellä joku eläin sylkevän, mutta sitten ei enää kuulunut sitäkään.