Ajanmittaa pimeni kokonaan. Lyhtyjen valju, heikko valo värähteli. Sen avulla näkivät he jonkun matkan päässä ikivanhan, laudoista pystytetyn kopintapaisen, joka oli ympäröity neliskulmaisilla tummilla kivillä. Ilma tuli nyt sakeammaksi ja he tunsivat sen olevan täynnä vanhan tomun tuoksua.
Vaieten astuivat he eteenpäin, jälleen aleni polku. Puihin oli kietoutunut tiheätä sienikasvistoa, joka täytyi kulkiessa työntää syrjään kuin verho. Väliin kohtasivat he taas lätäköitä, joista nousi ilkeätä kosteutta.
He tunsivat vaeltavansa aivan loppumattoman pitkän ajan. Ja yhä edelleen aleni tie. Toisinaan höyrysi heitä vastaan kuumaa kuin etelätuuli ja se valoi heidän kasvoihinsa ja käsiinsä kuin pihkaista kautsukkia, ja ne tulivat limaisiksi kuin sammakolla.
Nuori Daniel tunsi inhoa, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän etenikin kuin kuumeinen ihminen päämäärättömänä ajattomassa yössä.
Lätäkköjä esiintyi yhä tiheämmässä. Siellä täällä oli pystyssä joku puinen merkki muistuttaen kolmikulmien huippua. Sitten pisti louhoksesta esiin kokonainen sienimetsä hienona, porsliininvalkeana kuin juoksussaan pysähtynyt vaahto. Lampun valossa oli se kuin läpinäkyvää mehua, joka värähteli ilmavirrassa.
Kukaan ihminen ei ollut täällä varmaan käynyt pitkiin aikoihin.
Äkkiä loppui tämä tie ja näkyviin tuli alaston vuori. Se näytti kirkkaammalta, ystävällisemmältä. Seinät, katos ja tie, kaikki kimalsi kuin monisärmäinen hopea, täynnä tuhannesti taittunutta valoa. Oli kuin olisi satukuningas muinoin sirottanut tänne tuhansia timantteja.
Ennenkuin he ehtivät selvitä ihastuksestaan pysähdytti heidät opas. Aivan heidän edessään oli musta ahdas kuilu, joka johti pohjakerrakseen ja jonka reunassa näkyivät kapeiden tikapuiden päät! Ukko kiinnitti lampun vyöhönsä ja murahti muutamia sanoja.
"Tikkaat ovat aivan lahot! Varokaa!… Ilma on huonoa… 19:s kerros on kokonaan veden vallassa…" Sitten astui hän ylimmille askelmille ja lähti laskeutumaan täyttäen hartioillaan nelikulmaisen kuilun miltei kokonaan. Osoittamatta hämmästystä seurasi Henrik jälestä. Mutta Daniel seisoi hetken epävarmana ja silmäsi hopeanhohtoista loistoa ympärillään. Ajatus, että hänen pitäisi kavuta tuonne alas, kauhistutti häntä suuresti. Jo sen kuvitteleminen oli salvata hengen. Mutta viimein voitti hän pelkonsa lähtien hitaasti toisten jälkeen.
Vielä kerran valaisivat lamput himmeästi katosta. Vielä kerran säikkyivät lukemattomat kristallit salaperäistä tunnelmaansa hävitäkseen sitten näkyvistä, kenties vuosikausiksi… Kenties ainaiseksi…