Ahtaassa solassa oli ilma raskas ja tukahuttavan kuuma, kuitenkin vailla epämiellyttävää tuoksua. Silmät kiinni eteni Daniel porras portaalta askelmia tunnustellen. Mutta äkkiä loppuivat askelmat. Pelästyneenä aukaisi hän silmänsä. Hän riippui molemmin käsin alimmasta portaasta ja syvällä allaan näki hän himmeää valoa Henrikin lampusta. Hänen korvissaan suhisi ja hän tunsi ohimoillaan äärettömän puristuksen. Hän aivan ähkyi.
"Liu'u alas seipäitä myöten!" Ääni kantautui hänen korviinsa kaukaisena kuin näkymättömän veden kohina.
Hän teki automaattisesti mitä oli käsketty. Liukuminen vei hänen kätensä nilelle kunnes hän tunsi taas pohjan allaan. Samassa huomasi hän jo vierellään Henrikin ja tunsi kuinka lämmin virta huuhtoi hänen polviaan. Kasvoille lehahti lämmin tuuli jostain pimeydestä. Opas nuuhki ympärilleen ja lausui:
"Ilmahan on hyvä, vaikka se muulloin täällä alhaalla on ollut täynnä kaasuja… Se on merkillistä…"
Seisoen aivan Henrikin vieressä tunsi Daniel kuinka tämä hätkähti koko ruumiiltaan. Hän huomasi myös Henrikin keksineen jotain, mutta huumautuneena ei pystynyt toteamaan mitä se oli.
Muutaman minuutin kuluttua Henrik taas pyysi, että matkaa jatkettaisiin.
Danielin mieleen muistui vanha tarina Hadeksesta. Hehän vaelsivat aamuttomassa yössä kuin vainajien haamut! Lethevirran aallot eivät voineet olla kaameampia, synkempiä, kuolleempia kuin tuo ääretön puro, joka mustin aalloin solui heidän editseen!
Eivätkö hekin tässä ikuisen kuoleman piirissä etsineet kuolemaa?…
Miestä joka näyttäisi heille vaelluksen lopun?…
Näytti käyneen yhä pimeämmäksi. Valon sattuessa silmänräpäykseksi seiniin välähti malmiruskeita ja kiiltävän mustia juomuja.
Ohjaaja kopautti niihin kevyesti kuokallaan.