"Kerrostuma alkaa", selitti hän päätään kääntämättä.
Danielissa heräsi äkkiä mielenkiinto. Tällaisilta siis näyttivät jäännökset alkuaikojen palaneista rämemetsistä! Tämä… ainoastaan tämä oli jälellä noista jättiläismäisistä aarnioista, jotka tiheinä, välkkyvinä, tukahduttavine varjoineen olivat heittäytyneet peninkulmittain vajonneille merirannikoille… Varovaisesti, haparoivin käsin liukui hän pitkin kiiltävää kourua. Se oli aivan sileä kuin olisi ollut hiottu. Mutta sitten kohtasi hän esteen, monihaaraisen tiheikön, joka kaareutui ulospäin.
Daniel pysähtyi ja huusi hiljaa Henriklle.
"Mitä tahdot?" Tutkija kääntyi äkkiä ympäri.
"Täällä… Mitä tämä on?… Olisiko se jokin pensasto?"
He valaisivat lampuillaan ihmeellistä kohtaa. Se ei ollut pensasto, se oli kokonainen puunrunko, kasvaen vinosti kerrostumassa. Se, mitä Daniel oli huomannut, oli ruutumaisesti pykälöitynyttä kaarnaa… Alempana näkyi vielä juuren haarakkeita ja ylempää oli hiiltynyt puu katkennut levein siruin kuin myrskyn iskemänä.
"Se on suomuspuu…" selitti Henrik lyhyen tarkastuksen jälkeen.
"Kuinka vanha?"
"Sitä ei voi sanoin lausua… Kun se viheriöitsi, ei ihmistä vielä ollut olemassa, ei imettäväisiä… Vain jättiläishyönteisiä sirppileukoineen, suunnattaman suuria krapueläimiä… Siitä on kenties satojamiljoonia vuosia…"
He lähtivät edelleen, sillä opas alkoi taas mutista. Daniel katsahti vielä kerran jähmettynyttä runkoa ja tunsi taas painostavien ajatuksien ryntäävän päähänsä.