Siinä oli elämän musta aave… Vuoren mustassa sydämessä… Ja kerran oli sekin nähnyt auringon, äärettömän, polttavan kuuman, maailmoja luovan auringon!
Ja jos nyt tulisi tuho, katoaisi hänkin ja viimeiset ihmiset, jotka tiesivät hänen eläneen, katoaisivat hänen kanssaan…
Kuinka mieletöntä… Vain tyhmän ylpeyden tähden…
Daniel ei tuntenut enää ahdistavaa kuumuutta. Häntä puistatti kylmyys.
Kuolema…
Mutta yhä he kulkivat ja kulkivat.
Vihdoin astui ukko erääseen matalaan halkeamaan, joka näytti uhkaavan kokonaan tukehduttaa. Mutta ilma siinä raitistuikin ihmeellisesti, jopa tuntui kuin olisi tuulenhenkikin käynyt.
"Se oli viimeinen tällä tiellä!" Opas näytti tervanmustaan pimeyteen.
"Jos tahdomme päästä järvelle… täytyy jatkaa tästä."
Puolittain liukuen, puolittain syösten ryömi hän matomaisesti eteenpäin ja toiset seurasivat niinhyvin kuin taisivat.
Mutta nyt tuli kuumuus taas melkein sietämättömäksi. Säröinen reunusta, joka oli käden ulottuvilla, näytti olevan vain ohut seinämä, jonka takana hehkui tuli.