Heidän kasvoiltaan juoksi paksu hiki ja koko ruumis oli märkä. Yhä vaivaloisemmin edistyi matka.
"Onko täällä aina ollut näin kuuma?" huusi Henrik ukolle, joka mateli eteenpäin nopeasti ja ihmeteltävän taitavasti.
"Ei näin kuuma… mutta kaasuja… niitä ei kuitenkaan nyt ole enää… varmaankin täytyy jossain olla kaivospalo!" huusi tämä vastaan.
Ääni kuului hyvin hiljaa ja kaukaisena kuin paksujen verhojen takaa.
Suunta kävi yhä enemmän viistoon alas, mutta tilaa ylöspäin ei silti jäänyt sen enempää, vaan päinvastoin. Oli miltei mahdotonta vastustaa painovoimaa, joka raskaana veti jalkoja alas. Tämäntästä täytyi heidän tarttua ulkonemiin käsin ja jaloin estyäkseen suorastaan putoamasta.
Nyt tuli aukko ahtaammaksikin niin että hartiat koskettivat reunamien teräviin särmiin.
Heitä kalvoi jano, sillä ilma, jota he hengittivät, oli sakeata hiilipölyä täynnä ja poltti kurkkua kuin suolapulveri.
Sitten kuulivat he kaukaa kuin rannattomasta ikuisuudesta tasaisen veden putoamisen.
Järven täytyi nyt olla aivan lähellä.
Niin olikin myös ahdas sola jo lopussa.