Lamppujen valo katosi kerrassaan rajattomaan syvyyteen. He voivat taas seistä pystyssä ja kulkeakin hieman kumarassa.
Kuinka hyvää se tekikään!
Tukahuttava ilmanhenki, joka tähän saakka oli heitä seurannut, muuttui äkkiä hehkuvaksi myrskyksi, joka löi heitä vastaan kuin petoeläimen käpälä.
Vesi vyöryi jossain kohisevana putouksena…
Opas pysähtyi rauhattomasti ja tunnusteli ympärilleen epäluuloisesti. Hän asetti kädet päätä vasten ja henkeä pidättäen koetti saada selvää, mitä heidän edessään oli.
Pudistaen päätään lähti hän edelleen.
Henrik, joka astui aivan hänen takanaan, huomasi, että hän kulki nyt paljon varovaisemmin ja valaisi joka askelta ennenkuin uskalsi sen ottaa.
Jossain oli siis vaara…
Tahtomattaan puristuivat hänen sormensa yhteen.
Nyt täytyi se löytyä… jos se ylipäänsä oli löydettävissä… se, mitä hän ei voinut tarkkaan määritellä eikä nimittää.