Ehkei se olisi muuta kuin joku mitätön kaivospalo, joka täällä happirikkaassa ilmassa oli raivonnut jo kauan ja vielä vuosikymmeniä voisi yhä jatkua.
Väsyneenä, sokaistuna, mielessään varma aavistus, että jäisi lopullisesti menehtymään tähän harmaaseen yölliseen maailmaan, tempoutui Daniel toisten jälessä.
Kohina muuttui nyt valtavaksi meluksi. Se nousi ja laski kuin vaahtopäinen jättiaalto, joka peittyi kalliorantoihin.
Henrik ei pysähtynyt. Yhdellä harppauksella oli hän nyt ukon vierellä ja tempasi hänet takasin. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, mutta tuolla… kuin punainen tähti… pimeydestä näytti syöksyvän esiin maanalainen lieska!
Henki kurkussa syöksyi Henrik eteenpäin.
Sitten hän seisahtui äkkiä.
Kuumuus oli kohonnut niin nopeasti, että hänen oli miltei mahdotonta enää hengittää, saati kävellä. Hän yski ja puristi nyrkkinsä polttavaa rintaa vasten.
Takanaan oli hän kuulevinaan ihmisten hätähuutoja. Mutta hän ei tiennyt, olivatko ne todella ääniä vai oliko se vain veri, joka patoutui aivoihin ja löi kuin malmikello…
Nyt näki hän tuon punaisen, hohtavan… se ei ollut tulta eikä liekkiä…
Hän ei tiennyt, mitä se oli.