Mutta se täytyi saada selville!
Hitaasti… hitaasti… lyhyin askelin hän sitä lähestyi. Tuolla oli kaareva kallionkieleke… kunpa vain pääsisi sinne! Sieltä voisi nähdä enemmän, yli koko alueen!
Hän ponnisti tahtoaan kuin jännitettyä nuoraa tiukentaen. Ilma oli nyt täydellistä liekkikylpyä ja kuumuus ruoski hänen kasvojaan, käsiään, koko ruumistaan polttaen. Hänestä tuntui kuin syttyisivät vaatteet hänen yllään palamaan. Jokainen hengähdys oli kuin viheltävä huuto, joka tunkeutui kuivilta, janosta ammottavilta huulilta.
Hän ei tiennyt enää, oliko elossakaan…
Nyt saavutti hän kielekkeen.
Kivi hehkui ja poltti hänen sormiaan. Vielä harppaus…
Silloin hän näki…
Tuon, joka punaisessa hämärässä puuskittain kuohuili, täytyi olla järvi. Mutta kirkkaassa tulenvalossa näytti se sulavalta malmilta, sinoberinväriseltä metallilta.
Myrskykö ajoi sitä raivoisiin aallokkoihin… oliko sen pohjalla itse helvetti?…
Paksut höyryt nousivat, kietoutuivat toisiinsa kuin ankarasti kamppaillen ja syöksyivät taas syvyyttä kohti.