"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.
"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.
"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun, jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä, toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."
"Saitko sinä?" uteli Untuva.
"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle. He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."
"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.
"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle luvattu Sabinaa."
"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!" Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.
"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita rikkaita!"
Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."