"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.
Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle, jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista. Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että "mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.
Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon, hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen tuoksun yli kanavan.
Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle, joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne! Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille pystytettyjen valkeiden merimerkkien.
Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin. Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta meluavasta joukosta.
Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä munakuppia tai maitolasia.
Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä, kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.
"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän.
"Minun nimeni on Riitta Kaarila."
Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!
Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan. Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta! Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista, mitä ihan ilokseen kertoi.